Aina ei vaan jaksa

Siksi että en antaisi sellaista vaikutelmaa, että olen vain tavallinen angstaava nuori, haluan kertoa hieman lapsuudestani ja palata  lähes alkuun omassa elämässäni.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, tavallisesta keskiverto perheestä. Meillä oli punainen tupa ja perunamaa kun synnyin. Yksi isosisarus, koira ja kissa vanhempieni lisäksi.

Ensimmäisistä vuosista on vain hyviä muistoja. Tuntuu, että ongelmat ja huonot muistot alkavat ala-asteelta.

Koulussa olin monen kiusaama, myös joidenkin opettajien. Kotona olin tottunut olemaan vahva, koska isosisarus pisti välillä aika koville. Vanhempani eivät olleet kotona paljoa joten totuin olemaan yksin  tai kavereitteni kanssa. Joka on luultavasti vaikuttanut tähän että en osaa puhua oikein kenellekkään. Meillä ei kotona puhuttu juuri mistään muusta kuin siitä miten päivä on mennyt jne. Eikä kukaan huomannut että minulla oli välillä tosi paha olla.

Puolessa välissä ala-astetta muutimme hieman isompaan kaupunkiin, jossa minulla ei ollu ketää tuttuja ja olin alkuun paljon yksin. Koulusta sain muutaman kaverin, mutta koskaan minulla ei ole ollut paljoa kavereita. Muutama parempi aina on ollut. Mutta uudessa koulussakin jouduin kiusatuksi. Aloin purkaa pahaa oloani alkoholiin ja tupakkaan. Vanhempani eivät huomanneet mitään vaikka olin vasta 12vuotias kun nämä touhut aloitin.

Vanhempani kyllä erosivat ennen tätä. Heidän erosta ei koskaan puhuttu. Minulle vain sanottiin että isä muuttaa pois. En koskaan kertonut kenellekkään kuinka kuulin isän tulevan kotiin, kun he luulivat minun nukkuvan, ja itkevän ja kertovan ettei hänellä ole paikkaa mihin mennä ja ettei hän pärjää ilman meitä. Heidän keskusteluistaan selvisi, että äitini oli löytäny uuden miehen joka johti heidän eroon. En ole vieläkään kunnolla hyväksynyt tätä kyseistä miestä elämääni jonka äiti toi näytille jo viikon jälkeen kun isä oli muuttanut pois.

Isosisarukseni ajauti uudessa asuinpaikassa erittäin huonoon seuraan ja päätyi käyttämään paljon muutakin kuin tupakkaa ja alkoholia, minulle ei tästä kerrottu, mutta kyllä minä sen tiesin. Myöhemmin hän itse kertoi että  oli ollut vähänllä kerran kuolla alkoholin ja huumeiden käytön seurauksena ollessaan vain yläaste ikäinen.

Olin tottunut ettei vanhempani hirveästi minua huomioineet ja aloin jopa varastamaan heiltä rahaa. Koulu ei kiinnostanut alkuunkaan, koskaan ei  kiinnostanut, eikä vanhempianikaan jaksanut kiinnostaa miten koulussa meni. Yläasteella tutustuin parhaimpiini kavereihin jotka ovat vielä elämässäni. Ilman heitä en tiedä olisinko enään tässä.

Kävin kuitenkin yläasteen jälkeen vielä lukion joka venyi puolella vuodella koska viimeisenä keväänä sain esikoiseni. Pahimmat ongelmani oikeastaan alkavatkin vasta hänen syntymänsä jälkeen. Näistä asioista kirjoittelen suraavaksi kunhan joudan taas olemaan koneella kun lapseni antavat minulle rauhan paneutua tähän.

En tiedä mistä sitten kertoisin, on yllättävän hankalaa muuttaa ajatukset sanoiksi ja muotoilla ne jotenkin fiksun kuulosesti.